// Haluun aloittaa sanomalla, että puhun mielenterveysongelmista. Puhun oireista ja tapahtumista, mutta en niistä ajatuksista, jotka johtaa siihen. Siihen on muitakin postauksia.
Stigma.
Mielenterveysongelmilla on stigma. Mua turhauttaa se, kun ihmiset väittää että sillä ei ole enää. Että me ollaan kehitytty tarpeeksi pitkälle. Että hoitoja on jo niin paljon että voisi keskittyä jonkin muunkin hoitamiseen. Tää johtaa hyvin nopeasti hieman kiihtyneempään ajatteluun:
Meille kerrotaan liian usein, että ollaan vaan hulluja, meitä ei saa korjattua, me ollaan itse vastuussa. Se voi olla täsmälleen noita sanoja, tai tuhansia muita. Ja siinä vaiheessa, kun on alhaalla, kun ei jaksa taistella, ei oo enempää keinoja tai ei erota todellisuutta on aika hankala suhtautua tilanteeseen niin, että on oikeassa. Kaikki ne sanotut asiat alkaa lopulta kerrostumaan, kunnes ei tiedä mitä uskoa. Jos tarpeeksi moni sanoo, että se vianlähde olet sinä, niin kuinka moni jaksaa sanoa vastaan? Jos susta jo valmiiksi tuntuu vialliselta, puuttuvalta, likaiselta niin eikö se ole vain yksi asia lisää?
"Kaikkia ei oo luotu elämään. Pitää nyt päättää, että haluuko sitä elää vai kuolla. Hoitamiseen menee niin paljon resursseja. Pitäisi olla kiitollisempi, että tilanne ei oo pahempi. Tietää, että jos ei oo varovainen niin päätyy vaan tilastoksi. Ei oo oikeasti sairas, kuvittelee vaan. Ei oo tarpeeksi sairas. Se on ihan hyvä asia sun kohdalla, koska susta tulee vahvempi/laihempi/syvällisempi. Se on ihan normaalia, vaan murrosikä. Se ei oo mikään syy olla poissa koulusta tai töistä. Se on askel kerrallaan seuraavaan päivään, viikkoon, kuukauteen ja aika kuluu ennallaan. Kaikilla on joskus hankalaa. Kaikki on joskus surullisia. Sun pitää vaan hymyillä.
Sun
Pitää
Ajatella
Positiivisesti."
Mä oon niin pirun kyllästynyt siihen. Siihen, että jos mä ilmoitan mun työnantajalle että mulla on ollut hankalampaa ja etten pysty tulee töihin mun mielenterveyden takia, niin se ei välttämättä ymmärrä. Jos mainitsen, että käyn terapiassa niin se ei välttämättä palkkaa mua. Jos mun itsetuhoisuuden jäljet näkyy, niin se pitää mua vastuuttomana.
Ja se on vaan työnantaja. Kaikkea tota ja muuta kuulen niiden tuntemattomien, puolituttujen, tuttujen ja läheisten jakavan mulle. Se vaan muuttuu isoksi aallokoksi, jota vastaan mun pitäisi kamppailla lapio kädessä. Just joo.
Okei, otetaan harjoitus: Jos näet sairaalassa henkilön, joka yskii ympärilleen ja on kuumeinen. Ja sitten toisen joka tärisee ja itkee. Kumman viereen meet mielummin istumaan? Itse olen huomannut, että ihmiset tuppaa menee sen flunssaisen viereen. En tiedä miten kertoo tätä teille, mutta hulluus ei tartu.
(Ja joo, mun on okei kutsua itseäni hulluksi koska oon ollut sitä. Ja nyt paranen siitä - tai pikemminkin olen sitä vielä. Ehkä jopa ikuisesti. Mä olen ihan okei asian kanssa. Ja mun on okei sanoa, koska tiedän että se ei määrittele mua. Ja mun on okei sanoa, koska sanon niin vaan itestäni. Ja mun on okei sanoa, koska mä tiedän millaista se on kun kaikki muut käyttää sitä sanaa ja kun itse käyttää sitä voimaannuttavasti niin kaikki katsoo sua kuin olisin päästänyt ilmoille syövän.)
Seuraavan kerran, kun joku sanoo että se ei ole okei. Kertoo sulle, että sillä on masennus. Myöntää, että sillä on traumoja. Yritä vaan kuunnella. Älä oleta, että me kaikki ollaan samanlaisia. Älä oleta, että vaikka me ollaan onnellisia, että niitä ongelmia ei olisi.
Anna meidän osallistua mielenterveyttä koskeviin keskusteluihin.
perjantai 3. huhtikuuta 2020
perjantai 28. helmikuuta 2020
Läpikulkua
//Voi olla ahdistavaa luettavaa, koska puhun ahdistuksesta ja kuvaan sen aika... tarkasti.
Tiiän, että on paljon ihmisiä joita oikeasti kiinnostaa miten mulla menee. Sit on ihmisiä jotka aattelee, että niitä kiinnostaa mut ne ei oikeesti haluu tietää. Ja ihmisiä, jotka jos tietäis niin ei osais enää suhtautua. Ja miten mä erottelen nää ihmiset mun elämässä? Öö mä en vaan tee sitä. Toki, tiedän suunnilleen kenelle en haluu kertoa mun asioista, mutta niistä jotka seuraa mua instagramissa tai lähettää mulle viestiä niin suurimmalle osalle vastaan just sen hetken fiiliksen mukaan. Joskus tuun sanottuu jotain darkkii ja totta ihmiselle, kenelle en myöhemmin ikinä sanois mitään ja joskus ihmisille, joille mun kannattais olla rehellinen ni vastaan vähättelevästi.
Välillä mä vihaan parantumista. Toki, on päiviä kun mä rakastan sitä faktaa, että en enää dissosioi ja että en oo kokoajan ja jatkuvasti psykoosin partaalla (kukapa ei olis?). Mut välillä inhoon sitä, kun kaikki haudattu nousee esiin. Ja sitä kuinka sen sijaan et vaan viittaisin kintaalla asioille ja ajatuksille ja ahdistukselle niin kerron niistä. Tai kirjotan. Tai itken ja kiroan ihan ilman mitään syytä. Ja siivoan päämääräisesti sitä yhtä typerää kohtaa, joka ei suostu siisteytymään (keskellä kaaosta).
Ja välillä hyvinäkin päivinä, kun meen terveestä, niin kaipaan sitä, no ilman parempaa sanaa niin synkyyttä. Kaipaan sitä, kuinka helppoa oli vaan uppoutua kyseenalaiseen moraaliin ja muuttua jääkylmäksi muille ihmisille ja itselle. Kuinka kaunista tekstiä sai aikaan, kun pystyi näkemään kaiken vähän surullisten lasien läpi. Kuinka helppoa oli huomata inspiraatio, kun se oli ainoa asia, minkä oikeestaan tunsi. Kuinka luontevaa oli samaistua kaikkeen vähän pelottavaan, vääristyneeseen ja itsetuhoiseen asiaan. Kuinka ruokaa ja unta vältteli, koska ilman niitä vajosi syvemmälle. Kuinka sitä välillä vaan romahti, kun kaikki muuttui liian todeksi.
Ja toisinaan, ihan vaan toisinaan, toivoisin että oisin niin huonossa jamassa, että menisin osastolle. Että tietäisin, että se että juon teetä ja katson hölmöä sarjaa ei pysty nostamaan mua sieltä pimeästä kolosta, jonne itteni oon haudannut. Että tiiän, että jaksan kaiken sen paskan mikä osastolle pääsemisessä usein vaaditaan, koska tiiän että se on ainoa vaihtoehto. Mutta se ei oo.
Osa parantumisessa hirveää on tajuta, että on vaihtoehtoja. Se kuulostaa surulliselta ja pirun naurettavalta samaan aikaan. Sen sijaan että käpertyisin sängyn pohjalle vaan tuntemaan sitä tuskaa niin päätän purkaa sitä kirjoittamalla. Sen sijaan, että murehdin mun kehosta niin katson kasveja mitä oon onnistunut pitää hengissä. Sen sijaan, että mietin tulevaisuutta niin suunnittelen seuraavan viikon kauppareissua. Joka tapauksessa siitä tunteesta mun on ollut pakko päästää irti. Siitä hädästä, joka joo on joskus pitänyt hengistä. Siitä, jonka kanssa mun on ollut turvallista kulkea ulkona, kun tiedän että pienikin asia mikä ei oo oikein rekisteröityy mulle automaattisesti.
Mun on ollut pakko olla opetella päästää siitä tunteesta irti. Koska mä en tarvitse sitä aina. Mun ei tarvii tietää koko ajan niitä 11 erilaista pakoreittiä tilanteesta. Tarvii etsiä ihmisistä niitä varomerkkejä. Väistää kovia ääniä. Huomata milloin joku alkaa suuttumaan. Pyytää anteeksi ihan kaikkea. Punnita, että kannattaako tolle ihmiselle kertoa totuus ja lopulta päättää vaan vähän vääristää sitä, ihan vaan varmuuden vuoksi.
Kaikki ei oo helppoa. Joskus on tosi hemmetin hankalia päiviä ja vihaan sitä heikkouden tunnetta, mikä tulee kun en osaa kohdata niitä. Kun haluisin vaan jonkun muun korvaamaan mut.
Tiiän, että on paljon ihmisiä joita oikeasti kiinnostaa miten mulla menee. Sit on ihmisiä jotka aattelee, että niitä kiinnostaa mut ne ei oikeesti haluu tietää. Ja ihmisiä, jotka jos tietäis niin ei osais enää suhtautua. Ja miten mä erottelen nää ihmiset mun elämässä? Öö mä en vaan tee sitä. Toki, tiedän suunnilleen kenelle en haluu kertoa mun asioista, mutta niistä jotka seuraa mua instagramissa tai lähettää mulle viestiä niin suurimmalle osalle vastaan just sen hetken fiiliksen mukaan. Joskus tuun sanottuu jotain darkkii ja totta ihmiselle, kenelle en myöhemmin ikinä sanois mitään ja joskus ihmisille, joille mun kannattais olla rehellinen ni vastaan vähättelevästi.
Välillä mä vihaan parantumista. Toki, on päiviä kun mä rakastan sitä faktaa, että en enää dissosioi ja että en oo kokoajan ja jatkuvasti psykoosin partaalla (kukapa ei olis?). Mut välillä inhoon sitä, kun kaikki haudattu nousee esiin. Ja sitä kuinka sen sijaan et vaan viittaisin kintaalla asioille ja ajatuksille ja ahdistukselle niin kerron niistä. Tai kirjotan. Tai itken ja kiroan ihan ilman mitään syytä. Ja siivoan päämääräisesti sitä yhtä typerää kohtaa, joka ei suostu siisteytymään (keskellä kaaosta).
Ja välillä hyvinäkin päivinä, kun meen terveestä, niin kaipaan sitä, no ilman parempaa sanaa niin synkyyttä. Kaipaan sitä, kuinka helppoa oli vaan uppoutua kyseenalaiseen moraaliin ja muuttua jääkylmäksi muille ihmisille ja itselle. Kuinka kaunista tekstiä sai aikaan, kun pystyi näkemään kaiken vähän surullisten lasien läpi. Kuinka helppoa oli huomata inspiraatio, kun se oli ainoa asia, minkä oikeestaan tunsi. Kuinka luontevaa oli samaistua kaikkeen vähän pelottavaan, vääristyneeseen ja itsetuhoiseen asiaan. Kuinka ruokaa ja unta vältteli, koska ilman niitä vajosi syvemmälle. Kuinka sitä välillä vaan romahti, kun kaikki muuttui liian todeksi.
Ja toisinaan, ihan vaan toisinaan, toivoisin että oisin niin huonossa jamassa, että menisin osastolle. Että tietäisin, että se että juon teetä ja katson hölmöä sarjaa ei pysty nostamaan mua sieltä pimeästä kolosta, jonne itteni oon haudannut. Että tiiän, että jaksan kaiken sen paskan mikä osastolle pääsemisessä usein vaaditaan, koska tiiän että se on ainoa vaihtoehto. Mutta se ei oo.
Osa parantumisessa hirveää on tajuta, että on vaihtoehtoja. Se kuulostaa surulliselta ja pirun naurettavalta samaan aikaan. Sen sijaan että käpertyisin sängyn pohjalle vaan tuntemaan sitä tuskaa niin päätän purkaa sitä kirjoittamalla. Sen sijaan, että murehdin mun kehosta niin katson kasveja mitä oon onnistunut pitää hengissä. Sen sijaan, että mietin tulevaisuutta niin suunnittelen seuraavan viikon kauppareissua. Joka tapauksessa siitä tunteesta mun on ollut pakko päästää irti. Siitä hädästä, joka joo on joskus pitänyt hengistä. Siitä, jonka kanssa mun on ollut turvallista kulkea ulkona, kun tiedän että pienikin asia mikä ei oo oikein rekisteröityy mulle automaattisesti.
Mun on ollut pakko olla opetella päästää siitä tunteesta irti. Koska mä en tarvitse sitä aina. Mun ei tarvii tietää koko ajan niitä 11 erilaista pakoreittiä tilanteesta. Tarvii etsiä ihmisistä niitä varomerkkejä. Väistää kovia ääniä. Huomata milloin joku alkaa suuttumaan. Pyytää anteeksi ihan kaikkea. Punnita, että kannattaako tolle ihmiselle kertoa totuus ja lopulta päättää vaan vähän vääristää sitä, ihan vaan varmuuden vuoksi.
Kaikki ei oo helppoa. Joskus on tosi hemmetin hankalia päiviä ja vihaan sitä heikkouden tunnetta, mikä tulee kun en osaa kohdata niitä. Kun haluisin vaan jonkun muun korvaamaan mut.
perjantai 25. tammikuuta 2019
Kasa hattaraa muutamalla kyyneleellä
Sanat jotka mun on vaan pakko sanoa tähän alkuun: Tosta on pari kuukautta ja se on poltellu mun näppejä julkaisemisen toivossa. En oo kuitenkaan vilkaisutkaan tähän sen jälkeen kuin tän kerralla kirjoitin. En oo tekemässä mitään muutoksia, vaan tää on raaka versio tuosta pirullisesta päivästä. Mä selvisin siitä vaikka se tuntui mahdottomalta. En edes tiedä miten, koska olin niin lähellä loppua. Jos tietäisin, niin kertoisin heti, koska mä en ole yksin kamppailemassa. Mulle voi aina tulla juttelemaan.
Tää tulee olee persoonallisinta mitä mä oon ikinä oikeestaan kirjottanut suoraan elämästäni, saatikka jakanut muille. eli ehdottomasti VAROITUS en usko tän olevan millään tavalla positiivista, mieltä nostattavaa tai mitenkään kevyttä luettavaa. Anteeksi ja kiitos.
Kaikki jotka tiedätte mut, ette tiedä tai ootte jossakin siinä välimaastossa: Mä harvoin itken. Oikeesti itken, ellei kyseessä ole paniikkikohtaus, alkoholin tuoma turva siitä että mitä väliä tai muutama kyynel. Mä itkin suoraan viisitoista minuuttia. Enkä mä tuntenut mitän muuta kuin tyhjyyttä. Mä liikuin vessaan, katsoin itseäni peilistä ja itkin lisää. Menin huoneeseen tarkoituksena vaan valahtaa sängylle ja ehkä nukkua, mutta mä itkin.
Päätin, mitä hiton väliä ja laitoin vaatteet päälle ja menin parvekkeelle tupakalle ja kyynelehdin. Mä seisoin mu pienellä, ihanalla parvekkeellani pelkkä ohut pitkähihainen päällä, enkä tärissy vaan kylmästä. Tupakka, jota mä yritin polttaa oli se tekosyy, mikä antoi mun seistä parvekkeella vesisateessa ja vältellä reunaa.
Ennen kirjoituksen aloittamista tajusin, että olin itkenyt enemmän tai vähemmän sen puolisen tuntia.
Taivaskin itki ja vihasin sitä, mutta ehkä se oli mun pelastus. Se, etten mennyt parvekkeen reunalle, vaan jouduin pysyttäytymään siinä sateen rajaamassa alueessa selkä melkein kiinni lasia. Mä poltin, näytin ihmisen irvikuvalta samalla kun mun yritys olla ihmismäinen katosi savun mukana. Mä en tiedä miten mä pysyin pystyssä.
Tänään on 23 päivä 10. Maanantai, tiistai, keskiviikko ei mitään hajua. Mä tarkistin asian mun puhelimesta ja unohdin sen heti.
Mä itkin, koska luulin, että viimein pääsisin avun piiriin. Aamulla, tai jatkuneella päivällä unettoman yön jälkeen, mun mielessä ei ollu epäilystäkään siitä, etten pääsisi hoitojaksolle. Mä nousin bussiin, sain monta pienempää ahdistusjaksoa vaikka samalla olin vaan turta, enkä edes tiedä miten se oli mahdollista. Mä menin haastatteluun ja siinä istuessani ja odottaessani päätin, että tässä mä oon ja kerron kaiken - kaiken. Yleensä oon hyvä sanoissa ja osaan omaa oloa kuvata paremmaksi/huonommaksi, ylipäätään erilaiseksi, jos tarve. Mutta siinä hetkessä päätin vaan suoraan kertoa kaiken.
Mut johdatettiin huoneeseen jossa oli oletettavasti mies?lääkäri, joka herätti mun PTSD:tä. Liian lähellä samaa ulkonäköä kuin ne ihmiset, jotka olivat osasyylisenä mun paskaan oloon. En muutenkaan olisi voinut katsoa lääkäriä silmiin, mutta nyt en pysty katsomaan lähellekään. Mä kerroin viimeistä yksityiskohtaa myöten mun olosta ja lääkäri keskeytti. Sanoi, että osasto on täynnä. Mun mieli täytty kauhulla, mutta niin mulle oli aiemminkin sanottu. Lääkäri kysyi kysymyksiä ja vastasin niihin niin hyvin kuin pystyin. Jos mun piti hetki olla hiljaa tai varmistaa, että se ei ollut vain unta, niin annoin itselleni luvan siihen. Harvoin teen sen. Meen lääkärien luokse robottina ja nyt siinä puoliturtana olin kuitenkin eniten raa'asti näkyvillä, kuin ikinä ennen hoitoon hakiessa.
Olisi vähättelyä sanoa, että se meni huonosti. Enkä tajunnu koko asiaa ennen kuin bussissa kun mun huolella pakatut tavarat oli siinä mun edessä, bussikuski maillahalmeilla ja puhelimessa viestejä ihmisille täynnä sitä pettävää toivoa, että ehkä mä viimeinkin saisin apua. Enkä tiedä miten mä kertosin niille, etten päässytkään hoitoon. Se tuntu pettymykseltä mun lisäksi myös muille. Mä olin vihainen. Erittäin vihainen. Mä en tykkää olla vihainen, mutta siinä mä olin. Vihaisempi kuin hetkeen, mutta pidin sitä vaan sisälläni kunnes bussimatka viimein loppui ja päätin purkaa sitä kävelemällä, aggressiivisella olemuksella, kirosanoilla ja vihalla jota purin hitto vieköön jo siihen, että söin omenaa raastaen sitä pala palalta. Se viha oli tukahduttaa mut.
Peruutin kaikki päivän muut asiat - koulun ja terapian - koska ajattelin nukkua tunteja takaisin. Ehkä sitten kun mä heräisin niin musta tuntuisi vähän ehjemmältä taas? En pystynyt nukkumaan, joten jäin lukemaan. En edes muista mitä, mutta sillä ei varmaan ihan hirveästi ole vaikutusta. Kesken lauseen mä tunsin kyyneleiden tulevan ja nousin istuma-asentoon koska hengittäminen oli muutenkin hankalaa. Ja sitten tuli ne pirun kyyneleet. Ne samat kyyneleet kuin tän kirjoituksen alussa.
Enkä mä itkenyt vain sen takia, että multa evättiin monella tavalla välttämätön hoito tai että musta tuntui, että en vain jaksaisi enää. Itkin myös sen rehellisyyden takia, sen viattomuuden - jota kirosin mielessäni jokaisen kyyneleen valuessa - ja sen, että mä en ollut ainoa.
Mielessä oli vain se tilanne, vaikka muistikuvat hajoaa jokainen hetki yhä suuremmaksi kasaksi hattaraa, kun lääkäri antoi mulle vaihtoehtoja. Tavallaan 'korvausta' siitä, että ne ei nähnyt ihmisrauniota niiden edessä ja kuullut kuinka syvässä tuskassa mä olin. Se määräsi mulle unilääkkeitä, sanoi jatkaa arkea mahdollisuuden mukaan, varata ajan avohoitoon ja katsoa jospa viikon tai parin kuluttua niille vapautuisi paikka osastolta yksi - missä mulle olisi parin päivän hoitojakso tai konsultointiaika.
Ja mä muistin että ihan sama mitä mä sanoin, niin se oli jo tehnyt päätöksensä. Kun se kysyi voinko luvata etten tee itselleni mitään, en tehnyt sitä. Kun se kysyi kuinka usein mulla oli itsetuhoisia ajatuksia, kerroin rehellisesti. Kun se kysyi kuinka todennäköisesti mä tekisin jotain, vastasin että jos jäisin yksin niin todella suurella todennäköisyydellä ja voisin jopa yrittää lopettaa tän kaiken, jos mulla vain olisi energiaa siihen. Koska mä olin ihan lopussa ja jumissa.
Useita kyyneliä myöhemmin pystyin sanomaan, että musta ei tunnu yhtään sen puhtaammalta. Sisällä oli aukko, jonka ne kyyneleet jätti ja pystyin joka sekunti tuntea sen järsivän mun sisintä.
Mä en oo varmaan koskaan - toistetaan toi vielä kerran: k o s k a a n - ollu niin huolissani mun voinnista kun siellä parvekkeella itkiessäni.
Enkä mä kaipaa mitään ilosanoja siitä, kuinka mun vointi muuttuu. Mä tiedän. Mun mielenterveysongelmat elää mun kanssa. Ne vaihtuu ja liikkuu ja ei koskaan jätä mua rauhaan. Tiedän, että tulee hyviäkin päiviä. Nyt kaikki vaan tuntuu ikuisen darran lisäksi siltä iättömältä keskiviikolta. Välillä voi melkein maistaa viikonlopun ja joskus vaan tiedostaa kuinka kaukana se on. Se tuntu olevan ikuisuuden päässä.
Enkä tiedä mitä tehdä, vieläkään. Mulle ei tarjottu sairaslomaa ja mun pitäisi jotenkin kasata itseni huomenna kouluun - koska se on kuulemma hyvä asia. Kyllä. Mutta mä en edes uskalla olla viittä minuuttia ulkona. Mä en uskalla edes ajatella seuraavaa tuntia, päivistä puhumattakaan.
Mun tuskaani lieventää se fakta, että mä en luvannut. En luvannut sille mitään, vaikka itselleni lupasin - samalla kun kirosin. Mä yritän. Se ei vaikuta paljolta, mutta mähän piru vie pidän lupaukseni.
Enkä mä halua huolestuttaa ketään: Tää on vaan se fakta, mitä mulle kuuluu. Katsotaan mitä mä saatan miettiä huomenna.
Tää tulee olee persoonallisinta mitä mä oon ikinä oikeestaan kirjottanut suoraan elämästäni, saatikka jakanut muille. eli ehdottomasti VAROITUS en usko tän olevan millään tavalla positiivista, mieltä nostattavaa tai mitenkään kevyttä luettavaa. Anteeksi ja kiitos.
Kaikki jotka tiedätte mut, ette tiedä tai ootte jossakin siinä välimaastossa: Mä harvoin itken. Oikeesti itken, ellei kyseessä ole paniikkikohtaus, alkoholin tuoma turva siitä että mitä väliä tai muutama kyynel. Mä itkin suoraan viisitoista minuuttia. Enkä mä tuntenut mitän muuta kuin tyhjyyttä. Mä liikuin vessaan, katsoin itseäni peilistä ja itkin lisää. Menin huoneeseen tarkoituksena vaan valahtaa sängylle ja ehkä nukkua, mutta mä itkin.
Päätin, mitä hiton väliä ja laitoin vaatteet päälle ja menin parvekkeelle tupakalle ja kyynelehdin. Mä seisoin mu pienellä, ihanalla parvekkeellani pelkkä ohut pitkähihainen päällä, enkä tärissy vaan kylmästä. Tupakka, jota mä yritin polttaa oli se tekosyy, mikä antoi mun seistä parvekkeella vesisateessa ja vältellä reunaa.
Ennen kirjoituksen aloittamista tajusin, että olin itkenyt enemmän tai vähemmän sen puolisen tuntia.
Taivaskin itki ja vihasin sitä, mutta ehkä se oli mun pelastus. Se, etten mennyt parvekkeen reunalle, vaan jouduin pysyttäytymään siinä sateen rajaamassa alueessa selkä melkein kiinni lasia. Mä poltin, näytin ihmisen irvikuvalta samalla kun mun yritys olla ihmismäinen katosi savun mukana. Mä en tiedä miten mä pysyin pystyssä.
Tänään on 23 päivä 10. Maanantai, tiistai, keskiviikko ei mitään hajua. Mä tarkistin asian mun puhelimesta ja unohdin sen heti.
Mä itkin, koska luulin, että viimein pääsisin avun piiriin. Aamulla, tai jatkuneella päivällä unettoman yön jälkeen, mun mielessä ei ollu epäilystäkään siitä, etten pääsisi hoitojaksolle. Mä nousin bussiin, sain monta pienempää ahdistusjaksoa vaikka samalla olin vaan turta, enkä edes tiedä miten se oli mahdollista. Mä menin haastatteluun ja siinä istuessani ja odottaessani päätin, että tässä mä oon ja kerron kaiken - kaiken. Yleensä oon hyvä sanoissa ja osaan omaa oloa kuvata paremmaksi/huonommaksi, ylipäätään erilaiseksi, jos tarve. Mutta siinä hetkessä päätin vaan suoraan kertoa kaiken.
Mut johdatettiin huoneeseen jossa oli oletettavasti mies?lääkäri, joka herätti mun PTSD:tä. Liian lähellä samaa ulkonäköä kuin ne ihmiset, jotka olivat osasyylisenä mun paskaan oloon. En muutenkaan olisi voinut katsoa lääkäriä silmiin, mutta nyt en pysty katsomaan lähellekään. Mä kerroin viimeistä yksityiskohtaa myöten mun olosta ja lääkäri keskeytti. Sanoi, että osasto on täynnä. Mun mieli täytty kauhulla, mutta niin mulle oli aiemminkin sanottu. Lääkäri kysyi kysymyksiä ja vastasin niihin niin hyvin kuin pystyin. Jos mun piti hetki olla hiljaa tai varmistaa, että se ei ollut vain unta, niin annoin itselleni luvan siihen. Harvoin teen sen. Meen lääkärien luokse robottina ja nyt siinä puoliturtana olin kuitenkin eniten raa'asti näkyvillä, kuin ikinä ennen hoitoon hakiessa.
Olisi vähättelyä sanoa, että se meni huonosti. Enkä tajunnu koko asiaa ennen kuin bussissa kun mun huolella pakatut tavarat oli siinä mun edessä, bussikuski maillahalmeilla ja puhelimessa viestejä ihmisille täynnä sitä pettävää toivoa, että ehkä mä viimeinkin saisin apua. Enkä tiedä miten mä kertosin niille, etten päässytkään hoitoon. Se tuntu pettymykseltä mun lisäksi myös muille. Mä olin vihainen. Erittäin vihainen. Mä en tykkää olla vihainen, mutta siinä mä olin. Vihaisempi kuin hetkeen, mutta pidin sitä vaan sisälläni kunnes bussimatka viimein loppui ja päätin purkaa sitä kävelemällä, aggressiivisella olemuksella, kirosanoilla ja vihalla jota purin hitto vieköön jo siihen, että söin omenaa raastaen sitä pala palalta. Se viha oli tukahduttaa mut.
Peruutin kaikki päivän muut asiat - koulun ja terapian - koska ajattelin nukkua tunteja takaisin. Ehkä sitten kun mä heräisin niin musta tuntuisi vähän ehjemmältä taas? En pystynyt nukkumaan, joten jäin lukemaan. En edes muista mitä, mutta sillä ei varmaan ihan hirveästi ole vaikutusta. Kesken lauseen mä tunsin kyyneleiden tulevan ja nousin istuma-asentoon koska hengittäminen oli muutenkin hankalaa. Ja sitten tuli ne pirun kyyneleet. Ne samat kyyneleet kuin tän kirjoituksen alussa.
Enkä mä itkenyt vain sen takia, että multa evättiin monella tavalla välttämätön hoito tai että musta tuntui, että en vain jaksaisi enää. Itkin myös sen rehellisyyden takia, sen viattomuuden - jota kirosin mielessäni jokaisen kyyneleen valuessa - ja sen, että mä en ollut ainoa.
Mielessä oli vain se tilanne, vaikka muistikuvat hajoaa jokainen hetki yhä suuremmaksi kasaksi hattaraa, kun lääkäri antoi mulle vaihtoehtoja. Tavallaan 'korvausta' siitä, että ne ei nähnyt ihmisrauniota niiden edessä ja kuullut kuinka syvässä tuskassa mä olin. Se määräsi mulle unilääkkeitä, sanoi jatkaa arkea mahdollisuuden mukaan, varata ajan avohoitoon ja katsoa jospa viikon tai parin kuluttua niille vapautuisi paikka osastolta yksi - missä mulle olisi parin päivän hoitojakso tai konsultointiaika.
Ja mä muistin että ihan sama mitä mä sanoin, niin se oli jo tehnyt päätöksensä. Kun se kysyi voinko luvata etten tee itselleni mitään, en tehnyt sitä. Kun se kysyi kuinka usein mulla oli itsetuhoisia ajatuksia, kerroin rehellisesti. Kun se kysyi kuinka todennäköisesti mä tekisin jotain, vastasin että jos jäisin yksin niin todella suurella todennäköisyydellä ja voisin jopa yrittää lopettaa tän kaiken, jos mulla vain olisi energiaa siihen. Koska mä olin ihan lopussa ja jumissa.
Useita kyyneliä myöhemmin pystyin sanomaan, että musta ei tunnu yhtään sen puhtaammalta. Sisällä oli aukko, jonka ne kyyneleet jätti ja pystyin joka sekunti tuntea sen järsivän mun sisintä.
Mä en oo varmaan koskaan - toistetaan toi vielä kerran: k o s k a a n - ollu niin huolissani mun voinnista kun siellä parvekkeella itkiessäni.
Enkä mä kaipaa mitään ilosanoja siitä, kuinka mun vointi muuttuu. Mä tiedän. Mun mielenterveysongelmat elää mun kanssa. Ne vaihtuu ja liikkuu ja ei koskaan jätä mua rauhaan. Tiedän, että tulee hyviäkin päiviä. Nyt kaikki vaan tuntuu ikuisen darran lisäksi siltä iättömältä keskiviikolta. Välillä voi melkein maistaa viikonlopun ja joskus vaan tiedostaa kuinka kaukana se on. Se tuntu olevan ikuisuuden päässä.
Enkä tiedä mitä tehdä, vieläkään. Mulle ei tarjottu sairaslomaa ja mun pitäisi jotenkin kasata itseni huomenna kouluun - koska se on kuulemma hyvä asia. Kyllä. Mutta mä en edes uskalla olla viittä minuuttia ulkona. Mä en uskalla edes ajatella seuraavaa tuntia, päivistä puhumattakaan.
Mun tuskaani lieventää se fakta, että mä en luvannut. En luvannut sille mitään, vaikka itselleni lupasin - samalla kun kirosin. Mä yritän. Se ei vaikuta paljolta, mutta mähän piru vie pidän lupaukseni.
Enkä mä halua huolestuttaa ketään: Tää on vaan se fakta, mitä mulle kuuluu. Katsotaan mitä mä saatan miettiä huomenna.
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
Ikuinen darra
//Kuten aina, varoitus! puhun masennuksesta rehellisesti ja omilla nimillä. Plus oon pitänyt taukoa, nyt yritän parantaa aktiivisuutta. Saa ehdottaa aiheita joista haluisi kuulla, haluisi kuulla lisää tai mun mielipidettä joistakin asioista.
Mielenterveysongelmiin liitetään se, että hoitoon pääseminen on se 'viimeinen' askel. Karu fakta on se, että se on matkan alku. Paraneminen ei tapahdu hetkessä, hitto ei edes kuukausissa. Siihen voi mennä vuosia. Vuosikymmeniä ja aina ei parane "kokonaan". Älkää käsittäkö väärin, avun saaminen on äärimmäisen tärkeää ja välttämätöntä, mutta kaikki ei vain maagisesti parane. Mulle on aina sanottu, että mä ymmärrän ongelmani hyvin. Ja joo, joillekin se on hankalaa, mutta mulle se on se helpoin osuus. Okei, mä tiedostan miten mun mieleni murenee (tai ei murene, vaan sirpaloituu) ja mun olo on dissosatiivininen. Näistä syistä mun masennus on viimeaikoina pahentunut. Tää kaikki pahentaa ahdistusta. Mutta se, että itselle pitäs tehdä erikoiskohtelua (varsinkin kun harvoin ajattelee sen ansaitsevansa), huh ajatuskin uuvuttaa. Pitäs välttää näitä asioita, hakeutua avun piiriin eikä vaan selvitä yksin. Toki. Ei. Helpommin sanottu kuin tehty. Ja entä sitten kun ilmenee oireita, jotka ei tunnu lähtevän? tai uusia oireita, joita ei tunnista? Mitäs sitten kun oma olo on ollut niin huono, että kaikki sosiaaliset kontaktit tuntuu murskautuneen oman huonon olon alle ja ketään ei tunnu olevan jäljellä. Tai erittäin pahat pelkotilat on eristäneet asunnon sisään ja pitäisi mennä kouluun, koska olo on jo tasaisempi, mutta silti pelon hiki nousee pintaan. Tai ei vaan kykene nousemaan sängystä ylös ja käsittele maailmaa, kun energia riittää justiinsa siihen että pakenee sarjoihin, eikä ajattele kaikkia tapoja satuttaa itseään. Niin. Mitäs sitten? Siihen ei oo yhtä ihmelääkettä. Se vaatii kamppailua.
Eikä me juhlita tarpeeksi pieniä saavutuksia. Mun takaumiin jumittuminen on käytännössä poissa, mulla on energiaa, koen innostusta uusista ja vanhoista asioista, jopa pystyn ajattelemaan seksuaalisia ajatuksia, ilman että oksettaa, osaan olla rehellisempi muille ja itselleni. Näistä asioista mä kiitän terapiaa, lääkkeitä, omaa kamppailua ja muiden tukea.
Mikä mua auttaa aamuisin? No, ihan ensimmäiseksi mä yritän nukkua tarpeeksi, mikä ei aina toteudu. Mä karistan painajaiset mahdollisimman hyvin mielestäni, jos niitä olen nähnyt. Mä hengitän ikkunan kautta raitista ilmaa tai menen parvekkeelle (toki, mä poltan samalla, mutta se onkin se haittapuoli). Mä yritän syödä jotain melkein heti heräämisen jälkeen. Juon vettä, pesen kasvot, harjaan hampaat, saatan käydä suihkussa ja otan lääkkeet. Puen päälle, petaan sängyn, venyttelen vähän ja katon instagramin tai vastaan viesteihin. Saatan meikata. Tunnustelen oloani ja jos se on karmea, jään sängylle lepäämään ja muistutan itseäni, että on ihan okei etten pysty menee kouluun.
Mikä mua sitten auttaa kouluun menemisessä? Kaikki aamutoimet, viestin laittaminen ystävälle, illalla jo pakattu reppu, musiikin kuunteleminen ja selviytyminen yksi askel kerrallaan. Harvoin mä edes annan itseni ajatella, että menen kouluun (ellei se innosta). Ajattelen vaan, että puen ulkovaatteet, menen ovesta ulos, menen hissillä tai rappusia ulos. Kävelen, saavun kouluun, etsin luokan, odotan hetken ja menen ovesta sisään. Ja kappas! Mä olen siellä.
Mikä mua auttaa koulussa olemisessa? Kaverit, kirjoittaminen, asiasta valittaminen mutta ei liikaa, tunnilla keskittyminen (olkoot se sitten oppitunnin sisältöön tai muuhun), kunhan en vaan tule liian tietoiseksi kaikesta.
Mikä mua auttaa koulun jälkeen, illalla? Sen tiedostaminen, että oon jo pärjännyt tähän asti. Terapia, (runojen) kirjoittaminen, ruoan laitto tai syöminen, tiskaaminen, kasvien kastelu. Joskus kirjan lukeminen, sarjan katsominen, läksyjen tekeminen, ystävän kanssa juttelu, urheileminen, itsensä palkitseminen hieronnalla/hiusvärillä/suklaalla.
Noi asiat auttaa, mikä tuntuu paljolta. Mutta sitten on muutamia, kymmeniä, satoja asioita, jotka pahentaa oloa. Ja jos musta tuntuu, etten kestä niin otan lääkkeen, soitan jollekin läheiselle, kirjotan asiat ylös (kirjemäisesti) ja luen ne ääneen! tai häiritsen ajatuskulkua jotenkin muuten. Kaikilla on erilaisia tapoja selvitä. Mun luottaa tosi paljon sekä muihin ihmisiin (KIITOS teille siitä, että se on mahdollista) sekä itseeni.
Mulla ehkä on ikuinen darra, mutta sentään en halua sen loppuvan millä hinnalla hyvänsä.
torstai 24. toukokuuta 2018
Muurahaisen jalat AKA runollisempi nimitys kuin "Q&A"
(Minulta kysyttiin 'Millaista se on?'. Uskon tämän vastaavan siihen, En rupea muuttamaan alla olevaa tekstiä mitenkään, kirjoitin sen kuukausia aiemmin raakaluonnokseksi, mut se jäi nyt viimeiseksi.)
kaiken sen viisauden keskellä olin perääntymätön/ei tunteita/ne nuolee ahdistuksen aamiaiseksi
Minulla on taipumus persinifikoida pahanolon tunteet. Ne tuntuvat maailmaa suuremmilta. Murskaavilta ja täysin erillisiltä olennoilta. Kaikki se kuitenkin on vain oman pään sisällä, eivät ne ole mitään sadun mörköjä. Ei niitä näe, vaikka niiden heräämisen voi tuntea. Voi tuntea, kuinka ne suunnittelevat iskua, muhinoivat pinnan alla. Ne elävät ihon alla.
Pahan paniikkikohtauksen aikana minun on tapana raapia käsiäni. Kunnolla repiä, iho vereslihalle -tyylillä. Useammankin kerran joku on joutunut pitää käsiäni. Tunnen muurahaisia ihoni alla kun ahdistun. Painetta, kun suutun. Kosketuksia kun menneisyyden haamut tulevat leikkimään. Iho, sen alla oleva maailma ei ole kaunista. Kaikista oudoin ajatus on se, että joidenkin ihojen alla ei ole sota.
Kietoutuneet ajatukset syövät sisältä. Tiedättekö? Ei pysty erottamaan yhtä toisesta: masennus alkaa ahdistaa ja ahdistus saa aikaan paniikin, joka tekee turraksi josta alkaa uusi kierre. Ne tuntuvat tulevan kaverin kutsusta, yhtyvän bileisiin ja huomaa että ei tiedä mitä tuntee. Kaikki sekoittuu yhdeksi kasaksi pahaa oloa, josta pitäisi puhua mutta miten. Miten? Mistä edes aloittaa? Mikä on tärkeää ja mistä voi puhua myöhemmin? Miten sen voi selittää?
Ihmiset selviytyvät eri tavalla. Joskus sitä ei tajua tehdä mitään. He hyökkäävät heti kiinni, ilman varoitusta. Toisinaan huomaamattaan jättää varoitusmerkit huomioimatta. Silloin mikään ei auta. Mutta joskus sen huomaa ajoisssa. Kerkeää tekemään jotain.
"Ei se oo niin iso asia, oo vaan onnellinen. Ajattele iloisia ajatuksia. Hymyile." Sitä voisi ajatella, että se on niin helppoa. Pikku vinkki: ei ole. Parisuhde, lemmikki, hyvät ystävät, terveelliset elämäntavat, kaikki ne saattavat auttaa kohontamaan mielialaa. Mielenterveysongelmat eivät kuitenkaan katoa onnen nähdessään. Ne eivät kamppaile onnea vastaan. Ei niiden tarvitse. Ne ovat sairaus, ne lopulta vain hautaavat sen alleen. Onnen kukat eivät kuki siellä, missä maa on roudan peitossa.
Kysyttiin 'Mitä sanoa?' 'Mitä ei?'. Noihin kysymyksiin me kaikki varmaan haluaisimme vastauksen. Neuvoisin olevaan ystävällinen, ymmärtäväinen. Jos joku sanoo olevansa väsynyt, vaikka on ollut koko päivän kotona, niin kuuntele. Väsymystä on erilaista. Väsymys tulee normaaleistakin askareista. [Aamulla ihon jokainen sentti on kiinni sängyssä. Ruokaa vaivoin jaksaa tehdä, eikä silloinkaan välttämättä pysty syömään vaan kaikki päätyy roskiin. Hampaita ei jaksa harjata, suihku on ajanhukkaa ja lääkkeet syö vain vakuuttelujen jälkeen. Joskus jaksaa meikata, koska ei pysty lähtemään kotoa ilman sitä ja joskus vain katsoo peiliin ja haluaa itkeä. Bussissa, pyöräilessä, kävellen kaikki aistit ovat yliaktivoituneita [Muistele hetkeä, kun keppi on näyttänyt käärmeeltä ja ensimmäinen reaktio on säikähtää. Äkilliset/kovat liikkeet ja äänet ovat kaikki kuin se keppi] mutta myöhemmin ajatellessa kaikki on hukkunut sumun alle. Kouluun meneminen on kuin toinen maailma, kaikki se äänien, liikkeiden, värien, yksilöiden sekamelska riipii sisustaan ja jäädysttää jaksamisen.]
Kysy ihmisen rajoista, jokaisella on omansa. Älä ylireagoi. Yleensä jos joku kertoo itsetuhoisuudesta he pelkäävät huonoa reaktiota. Ota se samanlaisena uutisena kuin sairauden oire. 40 astetta kuumetta. Jotkut kaipaavat vitsejä (minä) ja toiset helliä sanoja. Kerro, että olet siinä. Uskot, ettet välttämättä ihan ymmärrä, pystytkö auttamaan, voit aina laittaa viestiä.
'Miten aloittaa keskustelu masennuksesta jos ei tiedä miten toinen reagoi?' Suosittelisin aloittamaan keskustelun jokapäiväisesti. Mainitse artikkeli, blogiteksti (vinkvink) tai koulussa tehty tutkimus yleismaallisesti ja odota reaktiota. Voit sanoa, että kaverillasi/serkullasi/sisaruksellasi etc on masennus. Odota reaktiota. Voit sanoa, että olet huomannut itsessäsi/hänessä/jossakin (yhteisessä) läheisessä joitakin piirteitä, mainitse muutama. Odota reaktiota. Jatka puhetta, mikäli koet pystyväsi. On okei lopettaa missä vaiheessa tahansa ja palata siihen myöhemmin. On okei kerätä voimistuksia, miettiä sanoja ja harkita argumentteja. On okei pelästyä ja pitää tauko, jonka aikana asia suurenee. On okei jatkaa heti. On okei tulla surulliseksi, vihaiseksi, iloiseksi, lohduttomaksi. Tunteet ovat aina oikeita, ajatukset eivät välttämättä ole oikeassa.
'Miltä se näyttää?' Masennus, ahdistus, PTSD, vai mikä? Voin sanoa että en itse näytä tyypilliseltä. Näytän rauhalliselta lähes aina, vaikka pääni on yhtä sekamelskaa ja jokainen soluni on yliaktiivinen yrittäessään puolustua mielessä olevaa uhkaa vastaan, Minä nauran, vitsailen, puhun paljon ja sanon vääriä asioita. Päiviä on erilaisia ja joskus ihaninta on hetkeksi unohtaa. Hetkeksi päästä terveen oppilaan/kaverin/sisaruksen rooliin.
Sairaus ei katoa, jos näyttää laitetulta. Sairaus ei tarkoita, että pukeutuisi mustaan huppariin ja sulkeutuisi nurkkaan (mutta vaikka se niin olisikin, niin se on okei). Sairaus ei takaa ehdotonta sanomattomuutta ja epävarmuutta.
Jokainen sairastaa eri tavalla. (Lopuksi on myös hyvä muistuttaa, että tämä on vain minun näkemykseni. Voi tulla laittamaan viestiä missä tahansa sosiaalisessa mediassa ja keskustella asiasta. Oh ja kirjoitusvirheitä luultavasti on, sillä en jaksa tarkistaa ja en ole nukkunut hetkeen hyvin. Pahoitteluni siitä.)
sunnuntai 25. maaliskuuta 2018
Ikuiseen uneen nukahtamisesta
VAROITUS: puhumista kuolemisesta, itsemurhasta, kuoleman kaipuusta etc. en ole sensuroinut ajatuksiani, kirjoitin yhdellä istumalla!
---
haluan nukahtaa ikuiseen uneen/olen pahoillani, teidät petin/älkää etsikö syytä/älkää murehtiko/olen rauhassa, turvassa/itseni hukkasin, älkää eksykö
Kirjoitin tuon yöllä ennen osastolle pääsemistä. Olin toivoton. Olin peloissani. Olin turta ja samalla pursuin tunteista. Itkin, tuijotin seinää, katsoin lääkkeitä, raavin käsiäni, rukoilin kun en muutakaan osannut. Otin unilääkkeitä ja nukahdin. En voinut tehdä mitään muuta, en voinut olla hetkeäkään enää hereillä. Elossa.
Aamulla itkin kun heräsin. Huusin, kirosin ja itkin. Olin toivoton. Makasin sängyssä, vaikka minun olisi kuulunut mennä kouluun.
Puhelin soi, Pitkäniemestä soitettiin. Vastasin, puhuin hetken ja rupesin valmistautumaan. Tapaaminen edessä, en tiennyt mitä odottaa.
Voin puhua tuosta tilanteesta, noista tunteista myöhemmin. Sitä ennen meidän pitää kelata aikaa takaisin maanantai aamusta torstai iltaan. Minut vietiin acutaan.
Istuin tunteja, dissosatiivisessa tilassa, tiedottomana ajankulusta. Puhelimessani oli alle 20%. Oli ruuhkaa. Kuulin itkua, puhetta ja jopa naurua. Kirouksia, pyyntöjä, kuiskauksia. Kuulin lääkäreiden, hoitajien, potilaiden ja vartijoiden puhetta. Tunsin liiteleväni pilvissä. Välillä tärisin ahdistuksesta tai nielin kyyneleitä. Saatoin katsoa puhelinta ja yrittää unohtaa.
Viimein psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ei mitään. En voinut jäädä yksin, menin viikonlopuksi äidille.
Automatkalla kirjoitin näin:
nyt kun olen vielä lapsi, alle 18, itsemurhani olisi traagista/vanhempien syytä/miksi se ei vain hakeutunut hoitoon?/ei kuunnella rukouksia ja pyyntöjä, ajatellaan/kyllä se pärjää, ei se voi tietää, liian nuori se on mitään sanmaan/mitäänsanomattomat sanani ovat tyhjää ilmaa/te ette kuule/huutaisin mutta ääntä ei lähde/olen pahoillani, mutta ette auttaneet/epäonnistuitte, mutta sitä ette myönnä/nähdään ensi elämässä
Koko viikonlopun näin väläyksiä tavoista kuolla, pidin itseni kasassa JOTENKIN. Nyt se tuntuu niin oudolta, miten pystyin silloin toimimaan ihmismäisesti? Miten sain voimaa olla tekemättä mitään? En tiedä. Yksinkertaisesti en tiedä.
Olin turhautunut, pettynyt ja katkera. Vihasin itseäni niin paljon. Vihasin maailmaa enemmän. En jaksanut olla, halusin pois, kaikki oli turhaa. Halusin kadota, olla heräämättä, kaatua. Käytin kiertoilmaisuja ja vain välillä uskalsin myöntää itselleni että haluan kuolla. Koska miten sen voi sanoa kenellekään?
Miten voi kertoa, että ei enää jaksa elää? Ei pysty siihen! En tiedä, jotenkin se onnistui. Psykoterapeutti ymmärsi, hän selitti psykiatrille ja maanantaina tuli puhelu. Viikonloppu on harmaata sumua ja annan sen pysyä sellaisena.
En voi väittää etten olisi ajatellut kuolemaa osastojakson jälkeenkin: KYLLÄ OLEN. Olen ja voin huutaa sen kalliolta, koska en saa enää hävetä sitä. En saa hävetä, etten voi katsoa junia/autoja/veitsiä/korkeita paikkoja/monia muita tavallisia, arkipäiväisiä asioita samalla tavalla. Se saa riittää. Tietysti katson eri tavalla maailmaa. Tietenkään en voi olla heti onnellinen.
Tietenkin katsot maailmaa eri tavalla. Tietenkään et voi heti olla onnellinen. Alku, kokeile aloittaa. Hae hoitoa, kerro jollekin. Kerro että olet hukassa, tarvitset apua, sinua pelottaa. Jos hän ei kuuntele, uskoudu seuraavalle henkilölle. Soita päivystykseen, mene sinne jos voit.
Osasto ei ole vankila tai ruumishuone. Siellä ihmiset eivät kuolaa ja tuijota seinää. Ikkunoissa ei ole kaltereita ja hoitajat eivät ole sadistisia.
Hanki apua!
---
IKUISEEN UNEEN NUKAHTAMISESTA
haluan nukahtaa ikuiseen uneen/olen pahoillani, teidät petin/älkää etsikö syytä/älkää murehtiko/olen rauhassa, turvassa/itseni hukkasin, älkää eksykö
Kirjoitin tuon yöllä ennen osastolle pääsemistä. Olin toivoton. Olin peloissani. Olin turta ja samalla pursuin tunteista. Itkin, tuijotin seinää, katsoin lääkkeitä, raavin käsiäni, rukoilin kun en muutakaan osannut. Otin unilääkkeitä ja nukahdin. En voinut tehdä mitään muuta, en voinut olla hetkeäkään enää hereillä. Elossa.
Aamulla itkin kun heräsin. Huusin, kirosin ja itkin. Olin toivoton. Makasin sängyssä, vaikka minun olisi kuulunut mennä kouluun.
Puhelin soi, Pitkäniemestä soitettiin. Vastasin, puhuin hetken ja rupesin valmistautumaan. Tapaaminen edessä, en tiennyt mitä odottaa.
Voin puhua tuosta tilanteesta, noista tunteista myöhemmin. Sitä ennen meidän pitää kelata aikaa takaisin maanantai aamusta torstai iltaan. Minut vietiin acutaan.
Istuin tunteja, dissosatiivisessa tilassa, tiedottomana ajankulusta. Puhelimessani oli alle 20%. Oli ruuhkaa. Kuulin itkua, puhetta ja jopa naurua. Kirouksia, pyyntöjä, kuiskauksia. Kuulin lääkäreiden, hoitajien, potilaiden ja vartijoiden puhetta. Tunsin liiteleväni pilvissä. Välillä tärisin ahdistuksesta tai nielin kyyneleitä. Saatoin katsoa puhelinta ja yrittää unohtaa.
Viimein psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ei mitään. En voinut jäädä yksin, menin viikonlopuksi äidille.
Automatkalla kirjoitin näin:
nyt kun olen vielä lapsi, alle 18, itsemurhani olisi traagista/vanhempien syytä/miksi se ei vain hakeutunut hoitoon?/ei kuunnella rukouksia ja pyyntöjä, ajatellaan/kyllä se pärjää, ei se voi tietää, liian nuori se on mitään sanmaan/mitäänsanomattomat sanani ovat tyhjää ilmaa/te ette kuule/huutaisin mutta ääntä ei lähde/olen pahoillani, mutta ette auttaneet/epäonnistuitte, mutta sitä ette myönnä/nähdään ensi elämässä
Koko viikonlopun näin väläyksiä tavoista kuolla, pidin itseni kasassa JOTENKIN. Nyt se tuntuu niin oudolta, miten pystyin silloin toimimaan ihmismäisesti? Miten sain voimaa olla tekemättä mitään? En tiedä. Yksinkertaisesti en tiedä.
Olin turhautunut, pettynyt ja katkera. Vihasin itseäni niin paljon. Vihasin maailmaa enemmän. En jaksanut olla, halusin pois, kaikki oli turhaa. Halusin kadota, olla heräämättä, kaatua. Käytin kiertoilmaisuja ja vain välillä uskalsin myöntää itselleni että haluan kuolla. Koska miten sen voi sanoa kenellekään?
Miten voi kertoa, että ei enää jaksa elää? Ei pysty siihen! En tiedä, jotenkin se onnistui. Psykoterapeutti ymmärsi, hän selitti psykiatrille ja maanantaina tuli puhelu. Viikonloppu on harmaata sumua ja annan sen pysyä sellaisena.
En voi väittää etten olisi ajatellut kuolemaa osastojakson jälkeenkin: KYLLÄ OLEN. Olen ja voin huutaa sen kalliolta, koska en saa enää hävetä sitä. En saa hävetä, etten voi katsoa junia/autoja/veitsiä/korkeita paikkoja/monia muita tavallisia, arkipäiväisiä asioita samalla tavalla. Se saa riittää. Tietysti katson eri tavalla maailmaa. Tietenkään en voi olla heti onnellinen.
Tietenkin katsot maailmaa eri tavalla. Tietenkään et voi heti olla onnellinen. Alku, kokeile aloittaa. Hae hoitoa, kerro jollekin. Kerro että olet hukassa, tarvitset apua, sinua pelottaa. Jos hän ei kuuntele, uskoudu seuraavalle henkilölle. Soita päivystykseen, mene sinne jos voit.
Osasto ei ole vankila tai ruumishuone. Siellä ihmiset eivät kuolaa ja tuijota seinää. Ikkunoissa ei ole kaltereita ja hoitajat eivät ole sadistisia.
Hanki apua!
tiistai 6. helmikuuta 2018
Minä kaikkien muiden versioiden joukossa
Jatkan melkein samasta aiheesta kuin ennenkin. Haluan puhua aiheesta, kertoa kaikille. Olen täysin kyllästynyt siihen hyväksynnän puutteeseen mitä nykyään kohtaa. Joku uskaltaa sanoa, ettei ole varma. Ettei tiedä. Ettei osaa sanoa. Ja kaikki nauravat, ilkkuvat, pilkkaavat, haukkuvat, ihmettelevät. Mutta myös kysymykset satavat syytöksien kanssa kilpaa. Haluavat tietää miksi haluan muuttaa ulkonäköäni (melkein) päivittäin.
ja aina välillä feminiiniseksi
Murehdin todella paljon siitä kuka olen enkä oikein vieläkään osaa vastata siihen täydellä varmuudella. Haluan ylettää itseni kaikkialle, kokeilla kaikkea, olla kaikkea mitä kuvitella voin. Haluan etsiä itseni, nauttia matkasta ja pitää päämäärästä. Mielestäni sillä millaisena muut näkevät minut (hämmentyneenä, huomionhakuisena) ei ole niinkään suurta väliä. Muutan ulkonäköäni ja ajatusta itsestäni päivittäin... Mitä sitten? Se tuntuu juuri silloin kotoisalta, oikealta, minulta.
Miksi saisin vaihtaa lempiväriäni, mutta en 'pronouns' (pronomini ei kuulosta tarpeeksi asialliselta, anteeksi)? Lempiruokani voi olla kolme eri annosta samaan aikaan, mutta sukupuoltani en voi kyseenalaistaa. Minun täytyy olla varma seksuaalisesta (ja romanttisesta) suuntautumisestani, mutta työhaaveeni saavat muuttua. Se ei ole reilua. Joillekin nämä asiat ovat selviä, toisille vain osa. Minä en osaa sanoa mistään, mutta sekin on hyväksyttävää. On okei käyttää niitä ilmaisuja, jotka tuntuvat siinä hetkessä hyvältä. On okei olla hämmentynyt. On okei harmistua jos joku ei ymmärrä, vaikka kuinka yrittää selittää.
Välillä se on ahdistavaa, en kiellä sitä. Joskus haluaisi vain huutaa turhautumisesta. Kun joku sanoo väärän sanan tuntuu sisällä pieni pyörremyrsky.
10 things about me that I'm (almost) sure about
1. Vihaan pistorasioita. En ikinä saa laitettua töpseliä kunnolla, vaan siinä kestää iäisyys.
2. Rakastan (erittäin suurella R:llä) villasukkia, vilttejä, teetä.
3. Perhe on äärimmäisen tärkeää. Ja se ei pääty vereen.
4. Haluan muuttaa maailmaa. Jos en kenellekään muulle, niin itselleni.
5. Luen ja kirjoitan lähes päivittäin, sillä rakastan sitä.
6. En pakene maailmalta enää yhtä pahasti.
7. Haluan useita tatuointeja ja tiedän niiden paikat.
8. Käyn terapiassa enkä aio salailla sitä, koska siinä ei ole mitään hävettävää.
9. Ei kesä ja päivä, vaan yö ja syksy.
10. Otan paljon hölmöjä kuvia ja videoita ja tallennan ne kameraani.
+11. Ne kaikki olivat positiivisia - paitsi pistorasian vihaaminen mutta annan sen anteeksi.
haluan upota siihen hetkeen (ole kiltti)
et saa tuomita minua (en kestäisi sitä)
olen aivan yksin ja tarvitsen sinua (miksi pakenet)
sanoit "ikuisesti" mutta
en tunnista sinua enää
olen pahoillani (oletko surullinen)
en pysty enää muuttumaan, en vuoksesi
kiroa minut
kiroa kunnes et enää usko minuun
kiroa kunnes pääsen pälkähästä
kiroa minulle vapauteni
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)